Uusimmat blogit
1.4.2019
Koulun ulko-ovi aukeaa 190 aamuna vuodessa, kun moninainen joukko lapsia ja nuoria käy peruskoulua. Siellä on koko yhteiskunta pienoiskoossa. Jokaisen koulurepun pohjalta löytyy jotain evästä, enkä tarkoita nyt voileipiä. Oman perheen arvot ja katsomukset, kriisit ja kokemukset seuraavat kouluun. Niitä ei riisuta ulkotakin mukana naulakkoon.
Koulun tehtävänä on opettaa ja kasvattaa. Kasvatustehtävässään koulu tarvitsee kotien yhteistyötä ja koko kylän tai kaupunginosan toimijoita. Nykyiset opetussuunnitelmat velvoittavatkin koulun laajaan yhteistyöhön. Opettajat eivät kaipaa työnsä arvostelijoita vaan sen mahdollistajia, varsinkin silloin kun resurssit on vedetty tiukoille ja oppilaiden hyvinvointi horjuu.
Seurakunta on yksi koulun paikallinen voimavara. Ei vain kriisissä ja surussa vaan myös koulun kiireisessä arjessa, kun tarvitaan aikuista läsnäoloa ja kuuntelijaa. Osaavat nuorisotyöntekijät ryhmäyttävät luokkia ja järjestävät kerhotoimintaa, diakoniatyöntekijä voi tarjota tukea ja taloudellista ensiapua oppilaan perheelle, pappien kanssa saa keskustella kaikesta taivaan ja maan välillä ja kanttori voi rikastuttaa koulun musiikkikasvatusta. Kirkon jäsenyyttä ei kysellä eikä uskontoa harjoiteta muulloin kuin niissä tilaisuuksissa, joihin koulu järjestää mielekkään uskonnottoman vaihtoehdon.
Mielestäni kouluyhteistyö on parhaimmillaan silloin, kun se on moniammatillista kunnan ja seurakunnan yhdessä sopimaa toimintaa, johon kutsutaan mukaan myös muita alueen toimijoita unohtamatta vähemmistökirkkoja ja -uskontoja. Kyllä yhteistyö sujuu, kun tiedostamme ettei koulun tehtävänä ole kasvattaa hyviä kristittyjä tai hyviä muslimeja vaan hyviä ihmisiä.
Tuula Vinko
kouluyhteistyön asiantuntija