Kuoleman käsitteleminen luokassa

Suruprosessiin kuuluu erilaisia vaiheita. Tällä sivulla käydään läpi sitä, miten opettaja voi auttaa luokkansa oppilaita suruprosessin läpikäymisessä esimerkiksi kuolemantapauksen jälkeen.

Muistaminen luokassa

Kuolemantapauksen sattuessa on tärkeää, että oppilaat saavat olla päättämässä huomioimisesta. Vakituinen istuinpaikka on luonteva poissaolon symboli. Sille voidaan asettaa kukkasia, liina tai piirroksia. Kynttilänvalolla on voimakas symbolinen merkitys. Muistokynttilän sytyttäminen ilmentää surua ja kaipausta.

Opettajan tehtävä on kanavoida oppilaiden surua konkreettisella tavalla. Symboliset tavat ilmaisevat suoraan sisimpiä tunteita ja ajatuksia ja jäsentää niitä. Niillä on on helpottava vaikutus.

Keskustelu luokassa

Keskustelumalli on osoittautunut toimivaksi vaikeissa tapauksissa. Aikaa tulee varata vähintään kaksoistunti, jonka aikana keskustelu on pyrittävä saamaan päätökseen. Mikäli mahdollista keskustelun ajan kaikki pysyvät luokassa koko ajan. Opettajan kannalta vastuun kantaminen yksin voi olla raskasta, joten yhteistyö jonkin toisen opettajan kanssa on suositeltavaa. Jos koulussa on kriisi- tai oppilashuoltotyöryhmä, siitä on hyvä olla jäsen paikalla.

Keskustelutilaisuus voi rakentua seuraavasti:

  • Avaus
  • Tosiasiat
  • Ajatukset
  • Reaktiot
  • Informaatio
  • Päätös

Avauksen aikana kerrotan, mitä lähituntien aikana tapahtuu ja miksi. Painotetaan puhumisen tärkeyttä, koska se auttaa ymmärtämään tapahtunutta. Aluksi puhuminen "tuntuu kipeältä",keskustelun päästyä alkuun, tilanne lievittyy.

Selvitetään keskustelun säännöt

  • Luokkatovereiden ajatuksista, tunteista ja peloista ei saa kertoa ulkopuolisille. Kerrotaan omista ajatuksista, ei muiden.
  • Ketään ei saa pilkata sanojensa tai reaktioidensa tähden jälkeenpäin. Itkeminen ja suuttuminen on sallittua. Kenellekään ei pidä sanoa, että se ei ollut sopivaa.
  • Jokainen puhuu omasta puolestaan.
  • Kenelläkään ei ole pakko puhua luokassa.

Tosiasioita käsiteltäessä oppilaat saavat kertoa miten, keneltä ja missä he saivat tietää tapahtuneesta. Tämä auttaa luomaan kokonaiskäsityksen ja antaa tilaisuuden oikoa väärinkäsityksiä.

Keskusteltaessa selviää, onko asia koskettanut joitakin oppilaita enemmän kuin muita. Tämä on tärkeää, jotta voidaan ymmärtää mahdolliset jälkivaikutukset.

Myös luokan opettaja kertoo omat tietonsa. Hänen on hyvä hankkia tarpeelliset tiedot tapahtuman kulusta ja mahdollisista syistä. Joskus voidaan pyytää poliisin tai jonkun muun kertomaan suoraan asiasta oppilaille. Oppilaiden konkreettisen tiedon tarve on suuri, muta usein aikuiset aliarvioivat sitä. Traumaattisen tapahtuman jälkeen on puututtava huhuihin ja virheellisiin käsityksiin, muuten ns. "tuskatartunta" leviää kulovalkean tavoin. Jos tapausta käsitellään lehdissä, on hyvä käydä yhdessä läpi lehtileikkeitä. Tämä on tärkeää, koska lehtien kertomukset pitävät vain osittain yhtä sen kanssa, mitä oppilaat ovat kuulleet ja nähneet.

Kun oppilailta kysytään, mitä he ajattelivat kuullessaan tapahtuneesta, he esittävät automaattisesti kertomuksen reaktioistaan ja vaikutelmistaan. Tämän vuoksi ajattelu ja reaktiovaiheen erottaminen toisistaan on vaikeaa. On tärkeää välttää esim. kysymyksiä: "Miltä sinusta tuntui, kun sait tietää asiasta?", koska ne pikemminkin ehkäisevät kuin auttavat keskustelua. Parempi olisi kysyä esim. "Mikä tuntui sinusta pahimmalta".

Jos oppilaat ovat joutuneet kuolemantapauksen silminnäkijöiksi, heidän on saatava purkaa vaikutelmiaan ja ajatuksiaan sanoin. Jos havainnot käydään yksityiskohtaisesti läpi, ne menettävät pahimman teränsä. Jos purkamista ei synny spontaanisti, heiltä kysytään suoraan esim. :"Kuuliko joku hänen huutonsa, kun bussi ajoi hänen ylitseen". On tärkeää saada selville myös oppilaiden fyysiset reaktiot kuten vapina, pahoinvointi, hengenahdistus jne.

Oppilaiden kertoessa vaikutelmistaan ja reaktioistaan, opettajan ei pidä sanoa esim. "Niin, se on ihan normaalia", vaan on parempi kysyä: "Kokiko joku muu samalla tavalla". Oppilaiden on hyvä huomata, että heidän reaktionsa ovat samansuuntaisia.

Reaktiovaiheen aikana oppilaat voivat kertoa, miten he reagoivat sillä hetkellä, miltä tuntui myöhemmin, miten yö meni, miltä tuntuu nyt. Tässä yhteydessä voidaan ottaa puheeksi suru, kaipaus, avuttomuus, ahdistus. Oppilaita kannustetaan puhumaan unistaan ja peloistaan, itsehillinnän menettämisen pelosta jne.

Kokemus on osoittanut, että ajattelu- ja reaktiovaihe vaativat eniten aikaa. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että lapset ja nuoret ovat huolehtivaisia ja kunnioittavat toisiaan, he osaavat olla ystävällisiä ja antaa tukea. Opettajan tehtävä on saada oppilaiden luontainen myötätunto esiin. Oppilaita rohkaistaan huolehtimaan toisistaan kriisitilanteessa.

Informaatiovaiheen aikana opettaja kerää yhteen oppilaiden esiintuomat aiheet. Hän tuo esiin heidän ajatustensa ja reaktioidensa yhdenmukaisuuden sekä painottaa reaktioiden normaaliutta. Tässä vaiheessa hän kertoo lisäksi, kuinka ihmiset tavallisesti reagoivat tällaisten tapausten jälkeen.

On tarpeen sanoa, ettei kenenkään tarvitse reagoida jollakin määrätyllä tavalla ollakseen normaali. Voidakseen ymmärtää reaktioitaan jälkeenpäin, oppilaiden on hyvä tietää, että traumaattinen kuolemantapaus saattaa vaikuttaa muistiin ja keskittymiseen ja että tapaus voi pyöriä ajatuksissa viikkojen, jopa kuukausien ajan.

Informaatiovaiheen aikana oppilaille voi antaa myös käytännön neuvoja siitä, miten he voisivat oppia ymmärtämään tapahtunutta paremmin:

  • Puhukaa tapahtuneesta vanhempien kanssa
  • Puhukaa ystävien ja kavereiden kanssa
  • Käykää hautausmaalla
  • Käykää kirkossa hiljentymässä
  • Hankkikaa lisää tietoa tapahtuneesta
  • Kirjoittakaa runoja, pitäkää päiväkirja tai muuta vastaavaa
  • Tehkää jotain yhdessä omaisten hyväksi

Päätösvaihe

Käsitellyistä aiheista tehdään yhteenveto ja suunnitellaan myöhempiä tapahtumia. Luokka voi keskustella siitä, mitä hautajaisten aikana tehdään jne. Jos oppilas tai opettaja on kuollut äkillisesti, tarvitaan todennäköisesti useampia keskusteluja. Oppilaiden voidaan antaa lisäksi ilmaista suruaan eri oppituntien yhteydessä esim. maalaten, piirtäen laulaen, etsien sopivia runoja jne.

Lopuksi oppilailta kysytään, jäikö joku asia mietityttämään tai epäselväksi tai mitä mieltä he olivat keskustelusta. Tavallisesti oppilaan on helpompi palata koulutyöhön, kun hän on saanut puhuaasiasta. Opettaja voi rohkaista oppilaita tulemaan puheilleen myöhemminkin, jos he tuntevat tarvetta keskustella.

Muut ilmaisukeinot

Puhe on tärkein ilmaisukeino autettaessa oppilaita traumaattisen kokemuksen läpi. Kuitenkin myös muut ilmaisun keinot ovat tärkeitä etenkin mitä nuoremmista oppilaista on kysymys. Sopivan kirjan lukeminen tai runot voivat olla toisinaan hyviä keskustelun lähtökohtia. Ala-asteella kannattaa harkita myös hautajaisten demonstrointia. Näyttelemisen kautta tapahtumat voidaan luoda jakäsitellä uudelleen. Laulujen kautta traumaattiset kokemukset saadaan hallintaan ja ne vähentävät avuttomuuden tunnetta.

Luova toiminta ja ei-verbaalinen ilmaisu lievittävät jännitystä, samalla kun ne tarjoavat konkreettisen purkautumistien ajatuksille ja tunteille. Erilaiset puolustusmekanismit, jotka muuten estävät tuskallisten kokemusten käsittelyä, eivät juurikaan vaikuta näihin toimintamuotoihin.

Käynti onnettomuuspaikalla

Käynti kuolinpaikalla on myös yksi tapa käsitellä tapahtunutta esim. liikenneonnettomuuden tai väkivallanteon jälkeen. Silmäkkäin asettuminen todellisuuden kanssa pakotta kohtaamaan tapahtuneen ja käsittelemään sitä. Jos koulutoverit kokoontuvat yhdessä kuolinpaikalle, he voivat ilmaista suruaan konkreettisesti laskemalla esim. kukkia tai sytyttämällä kynttilän.

Vierailu kuolleen vanhempien luona

Osa oppilaista haluaa tavata kuolleen toverinsa vanhemmat. Tämä herättää vanhemmissa sekavia tunteita. Vierailu voi tuntua hyvältä, mutta se tuntuu myös pahalta, koska se muistuttaa lapsesta, jota ei enää ole.

Kummallekin osapuolelle on tavallisesti hyvä, jos yhteydenpitoa voidaan jatkaa. Opettajan on hyvä ottaa etukäteen yhteyttä vanhempiin ja tiedustella heidän mielipidettään oppilaiden vierailusta.

Opettajan ja perheen välinen yhteydenpito

Oppilaan kuollessa opettajat ovat usein epävarmoja siitä, miten aktiivisesti heidän tulisi olla yhteydessä perheeseen. Monet ajattelevat sen vain lisäävän vanhempien taakkaa. Toiset eivät oikein tiedä, mitä heidän pitäisi sanoa tai tehdä ja odottavat niin kauan, että yhteydenotto tuntuu lopulta epäluontevalta.

Kokemukset kuitenkin osoittavat, että vanhemmat arvostavat suuresti opettajan käyntiä ja keskustelua hänen kanssaan. Opettajan tehtävä on ilmaista myötätuntonsa, mutta hän voi samalla valmistella vanhempia mahdolliseen oppilaiden osallistumiseen hautajaisiin. Tällainen vierailu on paras tehdä muutama päivä kuoleman jälkeen.

Kodin ja koulun välinen suhde on etenkin silloin tärkeä, jos perheestä käy muita lapsia samaa koulua.

Valitettavasti usein surevien lasten koulun ja opettajien taholta saama ymmärrys on ollut puutteellista. Koulussa ei aina ymmärretä surureaktioiden pitkäaikaisiakin vaikutuksia. Oireiden ilmetessä hyvä keskusteluyhteys on erityisen tärkeää.

Muiston vaaliminen

Jos jotain kuolleesta muistuttavaa aiotaan siirtää pois, sen on tapahduttava yksissä tuumin luokan kanssa ja mieluummin oppilaat itse huolehtivat poistamisen.

Lukuvuoden päättyessä oppilaan kuolema on huomioitava. Esim. luokanvalvoja tai uskonnonopettaja pitää lyhyen puheen tai joku oppilas lausuu runon.

Mahdollisuuksien mukaan vainajaa muistellaan hänen syntymä - ja kuolinpäivänä.

Jos joku oppilas on menettänyt toisen tai molemmat vanhempansa, opettajan on huolehdittava siitä, että äitien - ja isänpäivän yhteydessä hän ei tunne itseään ulkopuoliseksi.

Palvelun tarjoaa Kirkkohallitus.

Ota yhteyttä
Eteläranta 8, PL 210, 00131 Helsinki
Vaihde (09) 1802 1 | Kartta
kouluyhteistyön asiantuntija Tuula Vinko **@**| Seurakunnat